Olen viime aikoina pohtinut itselleni hyvin vanhaa - mutta aina silloin tällöin päätään esiin nostavaa - teemaa: kaapista ulos tulemista. Tämä teema ei elämässäni tunnu koskaan katoavan tai jäävän asiaksi, jonka on voinut tehdä vain kerran ja sitten sitä ei tarvitsisi tehdä enää koskaan. Taukoja tähän teemaan kuitenkin onneksi välillä tulee.

Toisinaan mieltäni vaivaa kaapista tulemisen suunnaton vaikeus, toisinaan ilahduttaa sen yksinkertainen helppous. Joskin harvemmin on kyse jälkimmäisestä. Toisinaan asian esille ottaminen vaatii etukäteispohdintaa. Siihen minulla liittyy jännitystä, ahdistusta, pelkoa, hermostuneisuutta, kamalaa oloa. Mutta kun sen on sanonut, usein näiden tunteiden tilalle tulee uusia tunteita: helpotusta, iloa, tilaa hengittää. Mutta jännitys ja käsien vapina jäävät päälle pitkäksi aikaa.

Joskus kaapista tuleminen tapahtuu kuitenkin spontaanisti, vailla etukäteismietintää. Silloin puheenaihe vain sattumalta menee sopivaan suuntaan, jolloin voin kertoa asian joko rivien välistä: "tuo asia sattuu koskettamaan minua" tai suoremmin. Joskus minulta kysytään, onko minulla tyttöystävää, johon voin vastata esimerkiksi: "Ei, mutta jos olisi, niin kyseessä saattaisi olla poikaystävä." .

En osaa mitenkään laskea, kuinka monesti olen tullut ulos kaapista. Ensimmäisen kerran se tapahtui ehkä viisitoista vuotta sitten. Muistelen olleeni varmaan 16-vuotias, korkeintaan 17. Kavereille kertominen kahdella ensimmäisellä kerralla vaati ensin kovan humalan juomista, ennen kuin sain sorkkaraudalla avattua sanaisen arkkuni, joka oli ollut tiivisti kiinni varmaan 14-vuotiaasta lähtien. Itsensä hyväksymisen prosessi on siis pitkä, ja ulottaa juurensa kauas taaksepäin siitä hetkestä, kun tulee ensimmäisen kerran ulos kaapista, ja jatkuu vielä vuosia sen jälkeenkin. Ainakin minulla se meni näin.

Olen hyväksynyt itseni jo kauan sitten, lienee se ollut joskus joskus kun olin noin kahdenkymmenen ja juuri päässyt armeijasta. Tiukka kaapissa olemisen paikka sekin oli, mutta näkipähän paljon hyvännäköisiä jätkiä :). Treffeille en vain ketään uskaltanut pyytää. Se olisi ollut voimieni yläpuolella. Eräs tupakaveri kerran kysyikin, olenko homo, kun ei minulla ole tyttöystävää ollut. Valehtelin, että olisin hetero. Joskus jossain toisessa paikassa ja tilanteessa ehkä olisin hänelle voinut kertoa - oli hän sen verran järkevän oloinen ihminen ja elämää nähnytkin, kun muutaman vuoden vanhempi oli - mutta armeijassa en uskaltanut kertoa edes hänelle. En halunnut ottaa riskiä, että tieto kuitenkin vuotaisi. Jos haluat pitää salaisuuden, pidä se vain itselläsi.

Olen satoja kertoja pohtinut, miksi tulisin kaapista ulos jollekin tietylle ihmiselle. Rationaalisia syitä minun on vaikeaa löytää, mutta tunteellisia syitä löydän monia - ja tunteistahan on vaikeaa puhua. Asia ei liity työhön, ei harrastuksiin, ei ystävien väliseen toimintaan. Silti sen kertominen voi lujittaa näitä siteitä ja yhteisöjä. Yleisesti ottaen teini-ikäisen kohdalla kertomisen kynnyksinä voivat olla esimerkiksi perheen hylkäämisen pelko ja sitä kautta suuriin ongelmiin joutuminen käytännön elämässä, kuten myös kaveripiirin hylkääminen, mikä voisi johtaa pahaan yksinäisyyteen ja tuomituksi tulemisen tunteeseen.

Minulle nykyään suurin esteeni kertoa muille ihmisille taitaa olla kysymys siitä, miksi kertoisin? Ihmetteleekö toinen ihminen kertomisen syytä, jos asian ottaa puheeksi tilanteessa, jossa ei ole sattumalta ollut teemaan liittyvää pohjustusta? Miksi se tuli puheeksi? Ei välttämättä sen toisen ihmisen vuoksi, vaan yleensä minun itseni vuoksi.

Jos joku asiasta pahasti sanoisi, kyllä se satuttaisi minua paljon. Mutta samalla voisin pitää mielessäni sen, että minulla on perhe ja paljon ystäviä, kavereita, työtovereita, naapureita, erilaisia tuttavia - ja nyt opiskelukavereitakin - jotka tietävät ja hyväksyvät asian. Se asettaa mahdollisen tuomitsevan mielipiteen ehkä vähän helpommin kestettävään mittakaavaan, pienemmäksi kuin miltä se aluksi saattaa tuntua.

Voisin kirjoittaa tästä aiheesta varmaan vaikka kokonaisen romaanin ja jatko-osia aina kun lisää tulisi mieleen, mutta taidan nyt pikku hiljaa lopetella. Laitan tähän loppuun kuitenkin jotain, joka kertoo, miksi juuri tämä päivä on minulle merkityksellinen.

Tänään 11.10.2020 on kansainvälinen kaapistaulostulemisen päivä. Huomasin eilen, että sellainen päivä on olemassa. Tai ehkä olen sen huomannut jonain aiempana vuonnakin, mutta olin sen unohtanut. Kävin eilen ja tänään läpi koko ylempänä mainitsemieni tunteiden skaalan moneen kertaan miettiessäni seuraavaa asiaa ja sitä, teenkö sen, uskallanko tehdä sen, ja jos teen ja jos uskallan, niin miksi. (Lopulta teinkin sen - ja luultavasti siksi, että ahdistuksesta ja muista vaikeista tunteista huolimatta intuitioni ei väittänyt tämän tekemistä vastaan, niin kuin se usein väittää silloin, jos olisin tekemässä jotain, mitä tulen myöhemmin harmittelemaan). Liitän alle viestin, jonka tänään kirjoitin ja lähetin koululuokkani/-ryhmäni WhatsApp-ryhmään, jossa on 39 jäsentä plus minä (luokallani on enemmänkin oppilaita, mutta kaikki eivät ole kyseisessä vapaamuotoiseen keskusteluun liittyvässä keskusteluryhmässä). Viesti on englanninkielinen, koska ryhmässä on myös ulkomaalaisia opiskelijoita.

Good morning everyone! Today 11.10. happens to be an international "coming out of the closet day" for people who belong to sexual minority groups or gender minority groups. I have now pondered for a moment about should I write this message or not. Apparently I did. I have come out of the closet for countless times before with different words. And these are the words I'm gonna use this time: If I'll ever get married, then I might have a wife or a husband - with the latter being the most probable option. That being said, I'm not very confident that I will get married :D. But if I do, will some of you friends come to the wedding party? :)

Viestin lähettämisen jälkeen olen saanut luokkakavereiltani monta ilmoittautumista häävieraaksi - kiitos heille! :)