Mitä iloa on kirjoituksen lahjasta, mitä iloa taidosta, jos sanat ovat peräisin tuskasta, jos taidon oppiminen on vienyt ne voimat, joilla taitoa käyttää?

Hyödyttääkö kirjoittaa ylös viisailta kuulostavia sanoja? Mitä käytännön merkitystä niillä olisi, vaikka joku niitä lukisikin? Jos joku sanoisikin pitävänsä siitä, mitä kirjoitan, ja vaikka minä uskoisinkin, että hän tosiaan tykkää kirjoituksistani, niin mikä olisi se arvo tai käytännön hyöty, mikä sanailustani todellisuudessa seuraisi?

Taiteellisia ajatuksia, joiden ajattelija on niin masentunut ja sekaisin, ettei keksi ajatelmilleen minkäänlaista käyttöä, ei arvoa, ei hyötyä.

Tässä minä kirjoitan satunnaisia sanoja paperille keskellä yötä sen sijaan, että nukkuisin. Näin minä priorisoin: valitsen turhaa tekemistä hyödyllisen unensaannin tilalle. Enkä osaa lopettaa ajoissa, siinä vaiheessa kun sanomani vielä olisi ytimekäs, punainen lanka kirkkaasti näkyvissä. Vai oliko se sitä alunperinkään?

Ehkä ainoa ydin onkin koko ajan ollut lattialla villakoirissa, punainen lanka takussa kissani leikeissä?