Sitä sanotaan, että onnea ei voi rakentaa parisuhteen varaan. Tulisi ensin oppia tulemaan toimeen itsekseen, olemaan onnellinen itsensä kanssa. Vasta silloin voi olla tarpeeksi tasapainossa rakentaakseen toimivan parisuhteen.

Viisaita sanoja.

Entä, jos on yrittänyt tulla toimeen itsekseen liikaakin? Liian itsenäisesti, liian yksin, liian monta vuotta. Minun keinoni ja taitoni luoda syvällisiä sosiaalisia suhteita ovat hieman, hmh.. puutteelliset. Tykkään tutustua uusiin ihmisiin. Mutta en vielä täysin oivalla, millainen on se polku, joka johtaa toisen ihmisen parempaan tuntemiseen ja sellaiseen ihmissuhteen tilaan, jossa on luontevaa ehdottaa toiselle ihmiselle uusia, yhdessä tehtäviä asioita. Kun jossakin vaiheessa uskaltaa tehdä ensimäisiä uusia ehdotuksia, tulee yrittäneeksi laventaa uutta tuttavuutta sellaisella tavalla, johon itse tai toinen ei ole välttämättä vielä tottunut aiempien kohtaamisiensa perusteella.

Miten voi yrittää lisätä sosiaalisia kontakteja ympärilleen, jos samalla pitäisi opetella elämään hyvinvoivaa elämää itsenäisesti? Ehkä se vaikeaa on, mutta mahdollista kuitenkin.

(Ilmeisesti pyrkimykseni välttää korkealentoista filosofista kieltä tuntuu lässähtävän kuin mahalaskun tekevä pannukakku. Tarvitsen tekstiini enemmän konkretiaa, lihaa luiden ympärille, jotta se ei kaikessa abstraktiudessaan kokonaan irtoaisi elävästä elämästä ja liihottaisi hyvin kauas ajatusten avaruuteen - niin paradoksaalista kuin liihottaminen juuri mahalaskun tehneen pannukakun kohdalla olisikin.)

Esimerkiksi, jos kerrostalon rapussa tulee naapurin kanssa silloin tällöin kohdatessa vaihdettua muutama sana kuulumisia, saattaa pikku hiljaa saada luontevasti käsityksen esimerkiksi naapurin harrastuksista. Jonakin hetkenä saattaa tulla hyvinkin mieleen ehdottaa toiselle esimerkiksi yhteistä juoksulenkkiä, jos on aiemmin käynyt ilmi, että kumpikin on kiinnostunut juoksusta. Juoksulenkin ehdottaminen olisi pyrkimys laventaa "moi mitä kuuluu" -naapuruussuhde sellaiseksi ihmissuhteeksi, johon sisältyy myös yhdessä tekemistä, ja erityisesti etukäteen sovittua yhdessä tekemistä, joka saattaa vieläpä toistua useita kertoja, ehkä myöhemmin jopa säännöllisesti. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta tässäkin on paljon kohtia, jotka saattavat jäädä toteutumatta: naapuri ei ehkä olekaan kiinnostunut tästä toisesta ihmisestä lenkkiseurana; ajatus yhteisistä lenkeistä saattaa kiinnostaa, mutta sitten käytännön ajan sopiminen jää molemmilta tekemättä ja asia unohtuu; lenkillä saatetaan käydä kerran, ja seuraava kerta jää ehkä puolivahingossa sopimatta; talvi tulee väliin ja lenkkeily jää sikseen; muutama kerta on tullut erikseen sovittua lenkkikerroista ja ne ovat toteutuneet, mutta lopulta homma loppui kun ei sovittu säännöllisesti toistuvaa aikataulua.

Vielä korkeampi kynnys saattaa olla toisen ihmisen kutsumisessa luokseen kylään. Mitä sitten tehtäisiin, kun toinen tulee kylään? Keksitäänkö muutakin tekemistä kuin juoda teetä? Mikä olisikaan se varsinainen agenda tai syy, miksi ehdottaisi toiselle, että tulisiko tämä käymään?

P. S. Sama asia, joka parantaa minun ahdistuskohtaukseni (= nimenomaan kohtauksen, ei välttämättä koko ahdistussairautta), luo myös ihmissuhteita: aika. En aiemmin tajunnut yhdistää näitä kahta asiaa keskenään. Jätän tämän asian nyt laiskuuttani ihan tällaiseksi irralliseksi ajatukseksi avaamatta sen tarkoitusta tässä yhtään enempää. Ahdistuskohtaus ei siis liity yllä olevaan kirjoitukseeni yhtään mitenkään.